Tarinan alkulähteillä

"Mä en näe meitä enää avioparina. Mä haluan eron."

Voisi kuvitella, että minut olisi jätetty. Ei. Minä jätin mieheni. Raukkamaisesti tekstiviestillä. 600 kilometrin päässä silloisesta aviomiehestäni minä laitoin tekstarin. Se oli helpompi niin. En ole ylpeä tavastani tehdä elämäni vaikein päätös. Mutta ylpeä olen siitä että tein sen.

 Minä. Heikoin, rumin ja tyhmin ihminen maan päällä. Päätin pelastaa itsestäni sen mitä jäljellä oli. Jos tarkkoja ollaan, yritin tehdä sen jo aiemmin, maaliskuussa. Silloin sentään sain sanottua sen päin naamaa.  Kerroin miehelleni että jätän hänet, minusta ei ole leikkimään tätä leikkiä, hän vastasi jättävänsä lapset jos minä jätän hänet. Minä jäin.

Päätettiin ostaa asunto. Olihan se hienoa. Meillähän oli kaikki nukkekotileikkiin tarvittava kunnossa. Oma osake, uusi auto, kaksi lasta, hyvä kun ei koirakin ollut, kummallakin vakituinen työpaikka. Kyllä, kulissit olivat kasassa. Kerroin ääneen ystävälleni kuitenkin pienen asian osakkeen oston jälkeen. "Nyt sen on pakko rakastaa minua vielä pari vuotta." Voi kuinka ihminen voikaan olla väärässä.

Tarina kuitenkin ulottuu kauemmas. Muistan kun isäni sanoi minulle jo silloin kymmenen vuotta sitten "Mieti kenen kelkkaan olet lähdössä". Ei, eihän 17-vuotias voi miettiä moisia. Olisi pitänyt. Meidän suhde oli aina edes takaisin soutamista ja huopaamista, erottiin ja palattiin takaisin yhteen. Jopa kihlajaispäivänämme otimme yhteen, erosimme ja palasimme. Sellaista kunnon teinisirkusta.

Sitten kuvioon tuli lapsi, parin vuoden päästä toinen. Ja sitten burn out. Itkien soitin neuvolaan, etten mä jaksa enää, auttakaan. Minua autettiin, kävin psykologilla, sain reseptin käteen. Kehoitettiin hakeutumaan parisuhdeterapiaankin, meidän suhde ei ole ollut pitkään aikaan, jos koskaan terveillä kantamilla. Menin itkien kotiin, kerroin miehelleni, rukoilin että mennään terapiaan, laitetaan tämä suhde toimimaan että meillä kummallakin olisi hyvä olla tässä suhteessa. "En minä sairas ole, sinä olet ja minä en lähde minnekään." Se oli kuin isku vasten kasvoja. Joka päivä, joka ikinen päivä sen päivän jälkeen minä mietin, välillä jopa ääneen sanoin. "Kun lapset hiukan kasvaa ja minä saan voimia. Minä lähden"

Ja niin palaamme kesään 2012. Minä jätin, mutta myös minut jätettiin. Tukiverkko petti ympäriltä totaalisesti. Kaikki vihasivat minua hetken. Mutta onneksi vain sen hetken. Silmät aukesivat. Ystäväni tukivat minua. Ne kaksi tärkeintä. Toinen käski tehdä se mitä sydän sanoo, toinen sanoi jo odottaneensa tätä uutista.

Minä. Maailman tyhmin, rumin ja heikoin ihminen. Olinkin vahva. Pystyin tekemään pisteen sille mille olisi pitänyt tehdä loppu jo kauan sitten. Ehkä tätä tarinaa ei olisi pitänyt edes olla. Mutta jos tätä tarinaa ei olisi, minulla olisi kovin tyhjää ilman noita kahta päivänsädettä.

Viime aikoina, kun heikko hetki yrittää hiipiä sisuksiini repien minut taas kappaleiksi kuuntelen Erinin-Vapaa -biisin. Se olen minä siellä.