Itkeä tihrustan täällä.
Exä vei lapset kotikotiinsa. Eihän siinä pitäisi olla mitään pahaa. Lapset on vain allergisia koirille, ex-anoppilassa on koiria. Eikä siellä ole turvallista. yläkerran portaat menee suurin piirtein 75 asteen kulmassa ylös. Kun pienempi tulee ne pää eellä alas niin se on henki pois. Maalaan kaikki mahdolliset kauhukuvat päähäni, vaikka yhtäläinen oikeus exällä on viedä heidät sinne.
Joulun aika oli raskas. Hirveän raskas. Tuntui että tukehtuisin. Äiti ymmärsi. Halasi ja sanoi että tämä helpottaa. Minä haluaisin tietää kyllä milloin. Tiedättekö, kun on niin hirveä ikävä sitä mitä minulla ei ole koskaan ollutkaan. Hetken taas mietin yhteenpaluutakin, mutta kun exä tuli sitten lomalleen (teimme vaihdon siis vanhalla kotipaikkakunnallamme missä kummankin vanhemmat asuu) muistin. Mieleen tulvi ne kaikki itkut ja valvotut yöt. Kaikki se kipu ja tuska. Muisto pitää minut järjissäni, mutta kuitenkin se tappaa minut. Ihan kuin sydän vedettäisi joka kerta säpäleiksi uudelleen ja uudelleen.
Kun tässä yksin istut ja mietit kaikkea uuden vuoden kynnyksellä on vain pakko uskoa siihen että elämä kantaa kun minä hetken jaksan vielä tässä rämpiä. Pienen hetken kun vielä sinnittelen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti