2012

Itkeä tihrustan täällä.

Exä vei lapset kotikotiinsa. Eihän siinä pitäisi olla mitään pahaa. Lapset on vain allergisia koirille, ex-anoppilassa on koiria. Eikä siellä ole turvallista. yläkerran portaat menee suurin piirtein 75 asteen kulmassa ylös. Kun pienempi tulee ne pää eellä alas niin se on henki pois. Maalaan kaikki mahdolliset kauhukuvat päähäni, vaikka yhtäläinen oikeus exällä on viedä heidät sinne.

Joulun aika oli raskas. Hirveän raskas. Tuntui että tukehtuisin. Äiti ymmärsi. Halasi ja sanoi että tämä helpottaa. Minä haluaisin tietää kyllä milloin. Tiedättekö, kun on niin hirveä ikävä sitä mitä minulla ei ole koskaan ollutkaan. Hetken taas mietin yhteenpaluutakin, mutta kun exä tuli sitten lomalleen (teimme vaihdon siis vanhalla kotipaikkakunnallamme missä kummankin vanhemmat asuu) muistin. Mieleen tulvi ne kaikki itkut ja valvotut yöt. Kaikki se kipu ja tuska. Muisto pitää minut järjissäni, mutta kuitenkin se tappaa minut. Ihan kuin sydän vedettäisi joka kerta säpäleiksi uudelleen ja uudelleen.

Kun tässä yksin istut ja mietit kaikkea uuden vuoden kynnyksellä on vain pakko uskoa siihen että elämä kantaa kun minä hetken jaksan vielä tässä rämpiä. Pienen hetken kun vielä sinnittelen.

Joulun odotusta ja pelkoa

Joulu painaa päälle, alkaa ahdistaa. Miten tämä joulu hoidetaan, miten seuraavat. Milloin joudun viettämään ensimmäisen jouluni ilman lapsiani :(

Milloinkohan sitä saa taas elämästä kiinni niin, ettei tämä ole tällaista rämpimistä päivästä toiseen. Sillä sitä tämä on. Rämpimistä. Jaksamisen äärirajoilla. Olen onnellisempi kuin pitkään aikaan, mutta silti tämä yksinäisyys syö samalla sisältä päin. Toisaalta, en minä edes ketään halua. Mutta silti. Pelkään että jään loppuelämäkseni yksin. Mutta toisaalta en pelkää. Yksin jäämisen pelko ei ole riittävä syy jäädäkseen makaamaan entiseen, en minä entistä liittoani takaisin halua. Liikaa ollaan toisiamme satutettu puolin ja toisin.

Viime päivinä minua on taas ahdistanut ihan helvetisti. Jään myös miettimään koko ajan miksi tämän piti mennä näin. Toisaalta ymmärrän mutta toisaalta en, miksi meiltä ei löytynyt sitä tahtotilaa. Miksi minulta ei enää löytynyt tahtoa pitää ne hienot kulissit kasassa.Miksi minä en voi vaan antaa anteeksi sille toiselle ja ennen kaikkea itselleni. Oppisin vain hyväksymään sen tosiasian että minä en ole täydellinen, lähellekään. Eikä ole se toinenkaan.

Miksi me ei enää vaan rakastettu toisiamme tarpeeksi?

Oikeus surra

Minun pitäisi jaksaa. Minähän tämän eron halusin. Tätähän minä tilasin.

Kyllä, tätä minä halusin. Mutta kai minulla on hiukan oikeus surrakin. Ei ydinperheen hajoittaminen ole ollut koskaan tavoitelistani numero 1. Enkä minä syytä exääni erosta. Kyllä minussakin oli ja on vikaa. Mutta rajan osasin minä vetää, se oli pakko. Meillä on kaksi ihanaa lasta ja he eivät rikkinäistä kotia ansaitse. He ansaitsevat kaksi rakastavaa vanhempaa. Ehjän kodin. Meidän koti oli pitkään rikki. Nyt, vähitellen minusta on alkanut tuntua siltä että lapsillakin on nyt hyvä olla. Ei joka päiväisiä riitoja ja huutoja. Ei jatkuvasti itkevää äitiä. Tai zombina kulkevia vanhempia. Lapsilla on nyt kaksi ehjää rakastavaa kotia.

Minullakin on oikeus surra. Minä rakastin ja palvoin miestäni. Mutta valitettavasti rakastan ja palvon vielä enemmän lapsiani ja olen opetellut rakastamaan myös itseäni. Ja se on itse asiassa ihan hiton hieno juttu, että opin taas arvostamaan myös itseäni. Harmi vaan, ettei kaikki voineet arvostaa sitä, että ajattelin välillä myös itseäni.  Jaksaminen on näinä päivinä aika tiukilla, takana tiukka putki töitä, onneksi lomat häämöttää ihan nurkan takana.

Itse asiassa, mulla särkee päätä tällä hetkellä, on liian hiljaista ja täytyy myöntää että blogin aloittaminen oli ehkä hyvä idea, oon itkenyt taas silmät päästäni, mutta saan kaiken purettua ulos. Toisaalta huono juttu, koska huomenna minulla olisi taas töihin meno ja silmäni turpoaa kuin silakalla kun itken. Noh, ehkä tää laskee huomiseen mennessä.Kunhan saan lopetettua suremisen ennen kuin lapset taas tulevat kotiin. Sitten on taas aika olla äiti, iloinen ja vähän hömelökin. Mulla on ollut isoimmat vaikeudet sopeutua tähän hiljaisuuteen. Joka toinen viikonloppu joudun olemaan enemmän tai vähemmän yksin, ilman lapsiani.

Niinkuin tänä aamuna sanoin eräälle eron vasta kokeneelle, sekunti sekunnilta, minuutti minuutilta, päivä päivältä ja vuosi vuodelta se kipu katoaa. Välillä se lyö läpi, mutta tästä  muututaan vain vahvemmiksi kun vain jaksetaan rämpiä hetki eteen päin.

Sekavaa sepustusta, mutta koettakaa kestää.

Tarinan alkulähteillä

"Mä en näe meitä enää avioparina. Mä haluan eron."

Voisi kuvitella, että minut olisi jätetty. Ei. Minä jätin mieheni. Raukkamaisesti tekstiviestillä. 600 kilometrin päässä silloisesta aviomiehestäni minä laitoin tekstarin. Se oli helpompi niin. En ole ylpeä tavastani tehdä elämäni vaikein päätös. Mutta ylpeä olen siitä että tein sen.

 Minä. Heikoin, rumin ja tyhmin ihminen maan päällä. Päätin pelastaa itsestäni sen mitä jäljellä oli. Jos tarkkoja ollaan, yritin tehdä sen jo aiemmin, maaliskuussa. Silloin sentään sain sanottua sen päin naamaa.  Kerroin miehelleni että jätän hänet, minusta ei ole leikkimään tätä leikkiä, hän vastasi jättävänsä lapset jos minä jätän hänet. Minä jäin.

Päätettiin ostaa asunto. Olihan se hienoa. Meillähän oli kaikki nukkekotileikkiin tarvittava kunnossa. Oma osake, uusi auto, kaksi lasta, hyvä kun ei koirakin ollut, kummallakin vakituinen työpaikka. Kyllä, kulissit olivat kasassa. Kerroin ääneen ystävälleni kuitenkin pienen asian osakkeen oston jälkeen. "Nyt sen on pakko rakastaa minua vielä pari vuotta." Voi kuinka ihminen voikaan olla väärässä.

Tarina kuitenkin ulottuu kauemmas. Muistan kun isäni sanoi minulle jo silloin kymmenen vuotta sitten "Mieti kenen kelkkaan olet lähdössä". Ei, eihän 17-vuotias voi miettiä moisia. Olisi pitänyt. Meidän suhde oli aina edes takaisin soutamista ja huopaamista, erottiin ja palattiin takaisin yhteen. Jopa kihlajaispäivänämme otimme yhteen, erosimme ja palasimme. Sellaista kunnon teinisirkusta.

Sitten kuvioon tuli lapsi, parin vuoden päästä toinen. Ja sitten burn out. Itkien soitin neuvolaan, etten mä jaksa enää, auttakaan. Minua autettiin, kävin psykologilla, sain reseptin käteen. Kehoitettiin hakeutumaan parisuhdeterapiaankin, meidän suhde ei ole ollut pitkään aikaan, jos koskaan terveillä kantamilla. Menin itkien kotiin, kerroin miehelleni, rukoilin että mennään terapiaan, laitetaan tämä suhde toimimaan että meillä kummallakin olisi hyvä olla tässä suhteessa. "En minä sairas ole, sinä olet ja minä en lähde minnekään." Se oli kuin isku vasten kasvoja. Joka päivä, joka ikinen päivä sen päivän jälkeen minä mietin, välillä jopa ääneen sanoin. "Kun lapset hiukan kasvaa ja minä saan voimia. Minä lähden"

Ja niin palaamme kesään 2012. Minä jätin, mutta myös minut jätettiin. Tukiverkko petti ympäriltä totaalisesti. Kaikki vihasivat minua hetken. Mutta onneksi vain sen hetken. Silmät aukesivat. Ystäväni tukivat minua. Ne kaksi tärkeintä. Toinen käski tehdä se mitä sydän sanoo, toinen sanoi jo odottaneensa tätä uutista.

Minä. Maailman tyhmin, rumin ja heikoin ihminen. Olinkin vahva. Pystyin tekemään pisteen sille mille olisi pitänyt tehdä loppu jo kauan sitten. Ehkä tätä tarinaa ei olisi pitänyt edes olla. Mutta jos tätä tarinaa ei olisi, minulla olisi kovin tyhjää ilman noita kahta päivänsädettä.

Viime aikoina, kun heikko hetki yrittää hiipiä sisuksiini repien minut taas kappaleiksi kuuntelen Erinin-Vapaa -biisin. Se olen minä siellä.