Kevät

...ja loma. Ihan kohta me päästään lasten kanssa etelän lämpöön. En malta odottaa, irtiotto arjesta ja yhdessäoloa.

Lapset lähti tänään mummolaan. Viikoksi. Tai vähän päälle, tuleevat vasta toisena pääsiäispäivänä takaisin. Karrrrmea ikävä, mutta toisaalta ihanaa levähtää hetki. Itse en ole kokenut olevani hirveän väsynyt, vasta kuin parina viime viikkona, mutta nähtävästi muiden mielestä mä kai näytän kamalalta. Isä nimittäin käski nyt levähtämään kunnolla ja pitämäään hetken itestäni huolta. Hassua.

Pienemmällä oli synttärit viikolla, eilen juhlittiin. Eipä näkynyt lasten isää. Ei käynyt edes tänään moikkaamassa ennen kuin he lähtivät mummolaan. Oli kiireempi ja tärkeempää käydä kaverin luona. Niinpä niin.

Tein päätöksen. Enää minä en luo suhdetta isän ja lasten välille. Hän saa itse pitää huolen siitä että näkee lapsiaan, minun ei ole mikään pakko laittaa viestiä et haluaisiko hän nähdä lastaan. Isä kuitenkin tietää että saa nähdä niitä milloin vain. Jos ei itteään kiinnosta niin ei sitten. Ei ole minun ongelma. Ei ole minun menetys. Ikinä en puhuisi lapsille isästään pahaa. Enkä ole tähänkään päivään mennessä puhunut. Mä en alentuisi siihen. Mutta nyt on ollut lähellä jo että avaudun.

Ensi lauantaina Kallio vapisee, mä lähden pitää hauskaa ihanaisen naisen kanssa! Miten ihminen onkaan onnekas kun on saanut ystävikseen niin mahtavia tyyppejä♥

Tuomittu

Pari on tuomittu avioeroon.

Siinäpä se tuli. Harkinta-aika päättyi tammikuun viimeinen päivä, toisen vaiheen paperit laitoin menemään helmikuun alussa heti. Maaliskuussa tuomio saatiin.

Vaikka minä tätä itse halusin, niin tämä on ihan helkkarin raskasta. Miksi me? Miksi ei Ne Muut. Eihän meille voinut tapahtua tällaista. Ei MEILLE. Me olemme suojassa kaikelta pahalta, eletään pienessä sievässä nukkekodissa.

Epäonni tuli meidänkin kohdalle. Ei me olla kukaan suojassa pahalta ololta, epäluottamukselta ja kunnioituksen puutteelta. Joskus sitä vain tajuaa ettei tämä helvetti ole sitä mitä haluaa elää, eihän me haluta elämiltämme edes samoja asioita. Toinen halusi seesteisiä päiviä, iltoja toisen kainalossa kyhnöttäen ja töllöä katsoen. Toinen halusi soitella kavereille, käydä niiden luona tai TÖISSÄ. Niin. Minä halusin että me olemme kaikki samalla viivalla, toinen toisiimme tukien.

Missä hitossa me alettiin lähteä väärään suuntaan? MIKSI?!

Miksi mun ajatukset alkaa vain kiertämään kehää. Mä luulin et olen vahva. Samperi, pitkä ja luminen talvi kohta takana, elämä tästä vain paranee kun tulee kevät. Sitten tulee jotain joka lyttää minut taas alas, saa minut polvilleni. Voin kertoa, mitä harvemmin näitä kertoja tulee, sitä vaikeampi on päästä taas ylös kun on kompastunut ja langennut. Niin että asfaltti-ihottuma paistaa. Minulla oli pitkä hyvä draivi päällä, siksi en täälläkään ole pahemmin kirjoitellut, olen hengaillut kavereiden kanssa. Puhunut, puhunut, puhunut. Itkenyt ja puhunut. Ja nyt. Minua ei oikeastaan huvita puhua enää. Koen epäonnistuneeni tässä elämässä totaalisen pahasti. Ja minä olen ihminen, joka ei kestä epäonnistumista.

Failed. Luuseri. "Se eronnut". Valmispaketti. Epäonnistunut yksilö. YYHOO.

Jep, that's me.