Joulu painaa päälle, alkaa ahdistaa. Miten tämä joulu hoidetaan, miten seuraavat. Milloin joudun viettämään ensimmäisen jouluni ilman lapsiani :(
Milloinkohan sitä saa taas elämästä kiinni niin, ettei tämä ole tällaista rämpimistä päivästä toiseen. Sillä sitä tämä on. Rämpimistä. Jaksamisen äärirajoilla. Olen onnellisempi kuin pitkään aikaan, mutta silti tämä yksinäisyys syö samalla sisältä päin. Toisaalta, en minä edes ketään halua. Mutta silti. Pelkään että jään loppuelämäkseni yksin. Mutta toisaalta en pelkää. Yksin jäämisen pelko ei ole riittävä syy jäädäkseen makaamaan entiseen, en minä entistä liittoani takaisin halua. Liikaa ollaan toisiamme satutettu puolin ja toisin.
Viime päivinä minua on taas ahdistanut ihan helvetisti. Jään myös miettimään koko ajan miksi tämän piti mennä näin. Toisaalta ymmärrän mutta toisaalta en, miksi meiltä ei löytynyt sitä tahtotilaa. Miksi minulta ei enää löytynyt tahtoa pitää ne hienot kulissit kasassa.Miksi minä en voi vaan antaa anteeksi sille toiselle ja ennen kaikkea itselleni. Oppisin vain hyväksymään sen tosiasian että minä en ole täydellinen, lähellekään. Eikä ole se toinenkaan.
Miksi me ei enää vaan rakastettu toisiamme tarpeeksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti